Sairauskertomus

Hei!

En ole kirjoittanut mitään pitkään aikaan, eikä vieläkään ihan tunnu siltä, mutta pitää kai välillä suorittaa velvollisuutensa. Olen ollut kipeänä viime torstaista asti.. Ei mitään hirveän pahaa, mutta sen verran kuumetta ja kurkkukipua ja muuta, etten ole voinut mennä kauheasti minnekään tai tehdä mitään. Olen käynyt koulutunneilla, koska on ollut vähän pakko, mutta kaikki retket ja hauskanpidot on pitänyt perua ja jättää väliin. :/

Kävin torstaina lääkärissä sairaalassa, koska kuume oli jatkunut jo yli viikon.. joten ajattelin ihan vaan tarkistaa, ettei ole mistään vakavammasta kyse. Lääkärissä oli jännää, mutta keuhkokuvan ja nieluviljelyn ja perustutkimuksien jälkeen lääkäri totesi, että on joku tavallinen virusinfektio, ja pitää vaan levätä ja juoda vettä ja levätä vähän lisää. Sikäli ei siis tarvitse huolestua, mutta edelleen on kuumetta ja vähän sairas olo, eli tauti vaan jatkuu.. Voi olla että ilmastonvaihdos ja kaikki alkustressikin vähän estää parantumasta.. Että eiköhän se tästä pikkuhiljaa..

Lääkärireissu oli kyllä kiva, kun menin alun perin vain koulun terveysasemalle, että voisivat mitata multa kuumeen.. mutta tapasin siellä porukan tyttöjä, jotka auttoivat mua.. Ja yksi heistä lähti viemään mua lääkäriin ja siis kuskasi mut sinne, auttoi siellä joka paikassa ja käänsi lääkärin ja muiden puheita, ja lopuksi toi vielä takaisin.. Hän oli todella ihana ihminen, ja osoitus siitä, kuinka valtavan avuliaita ja ystävällisiä taiwanilaiset oikeasti on. :) En siis tuntenut häntä ennestään yhtään.. Tänään tapasin hänet kyllä taas, ja varmasti tapaamme kyllä myöhemminkin. :)

Kiinan kieleni on edistynyt taudista huolimatta aivan valtavasti.. Jännää miten lyhyessä ajassa voi kieli muuttua sellaisesta teoreettisesta luokkahuonekielestä todelliseksi käyttökieleksi, jota osaa puhua, kun sitä kuulee joka paikassa ja sitä on pakko käyttää. On siis todella erilaista opiskella kiinaa täällä. Tietysti myös kiinan tunnit edistää asiaa yhtä paljon, mutta nekin on erilaisia, kun opettajat puhuvat pelkkää kiinaa ja joidenkin oppilaiden kanssa ainoa yhteinen kieli on kiina. :)

Monessa mielessä oon kyllä henkisesti oppinut kotiutumaan tänne, vaikka en tietenkään vielä lähellekään kokonaan tai täysin.. Mutta enää en hypähdä ihmetyksestä joka kerta kun menen ulos ja näen palmuja tai tunnen loppu-syyskuun kuumuuden iholla.. Nyt se tuntuu vain kivalta, ja jossain mielessä jopa kotoisalta. Huoneeseen ostimme punaisen maton (tai mattotiiliä /-palapelinpaloja, joista kokosimme maton). Huonekaverit on ihan hyviä tyyppejä ja yleensä varsin hiljaisia, joten eläminen yhteishuoneessa ei ole niin pahaa kuin luulin sen voivan olla. Ainakin toistaiseksi se tuntuu vielä ihan siedettävältä vaikka ei mitään herkkua olekaan. Ainakin tuntuu siltä, että on aina apua ja ihmisiä lähellä, jos tulee joku hätä.

Näinä viikkoina on välillä tuntunut tosi pahalta, koska kaikki tärkeät ja läheiset ihmiset on tosi kaukana, ja täällä vasta huomaa kuinka tärkeitä ne tärkeät oikeasti ovatkaan. Mutta toisaalta sen oivaltaminen on ollut myös kivaa, koska on ihanaa tietää, että suomessa odottaa niin paljon hirmuisen rakkaita ihmisiä. Tietysti on ollut yksinäistä välillä, kun on pitänyt pysyä huoneessa, eikä ole voinut mennä mihinkään juhliin tai mitään, mutta ei mitään valtavan pahaa masennusta ole tullut kuitenkaan.

Olen ajatellut kaikkia ihmisiä, ja itseäni, ja kaikkea kummallista, mitä elämässä tapahtuu.. Ja tuntuu siltä, että loppujen lopuksi täällä oleminen on aika luonnollista.. Se kuului mun elämänkulun käänteisiin, ja ehkä löydän täältä jonkin tähän asti puuttuneen palan itsestäni, ja minusta tulee monimutkaisempi, ja täydempi. Maailmassa on niin paljon nähtävää. :)